Kiukusta raivoon

Aviomies jatkaa tekstittelyjään. Kimmoke tähän viestinvaihtoon taisi olla vahingossa tapahtunut pikainen ohikävely paikallisen supermarketin pullonpalautusautomaatilla. Mies näytti varsin surkealta, tukka ja parta ylikasvaneet, verkkarit kulahtaneet ja fleece niin likainen, etten koskisi tikullakaan. Kasvoilla oli pöllämystynyt, yllätetty ilme, muuten väsyneen ja ehkä krapulaisen näköiset. En jäänyt tuijottelemaan. Miehellä oli melkein täysi jätesäkillinen automaatin kitaan laitettavaksi.

Pian tämän jälkeen alkoi taas teksittely, kuinka hän hengenpitimikseen kerää tölkkejä. Kehotin menemään töihin ja järjestämään asiansa, jotta ei ympäristöystävällisestä harrastuksesta tarvitse tehdä elinkeinoa. Ja jälleen blaablaata entiseen paluusta, kuinka häntä on lyöty rätillä vasten naamaa, kuinka hän on aina luottanut vain minuun ja kuinka kaikki riippuu minusta. Kehotin kääntymään kriisipalvelun puoleen. Keskustelu päättyi tällä kertaa epämääräiseen lupaukseen siitä, että minulla tulisi olemaan leskenä paremmat edut kuin eronneena. En ole oikein varma, onko kyseessä uhkailu vai kiristys. Olipa kumpi tahansa, päätös hänen elämästään on hänen. Ei minun.

Kiukkuni miehen lapsellisesta rutinasta alkaa kasvaa raivon mittoihin. Muistan hänen alkuvuodesta istuneen masentuneena sängyn laidalla valittamassa, kuinka hän näkee, mitä on valumassa hänen käsiensä läpi. En tuntenut hiukkastakaan myötätuntoa vaan odotin jotain elettä tai sanaa, joka ilmaisisi, että hän aikoo tehdä asialle jotain. Hän tekikin, puki päälleen ja lähti hakemaan jälleen uuden humalan. Sillähän sitä asiat korjataan. Muistikuva saa minut raivostumaan, mutta sekä hänelle että itselleni. Mikä löysä, selkärangaton, vastuuntunnoton miehenkuvatus! Ja minä, yhtä selkärangaton lepsu kerran toisensa jälkeen uskomassa, että käänne parempaan tapahtuu, että uhkaus lähtemisestä saa hänet näkemään, kuinka vakava tämän parisuhteen tila tosiasiassa on. Tämä on kaikkineen niin äärettömän typerää, niin naurettavaa, niin murheellista. Älytöntä tilaisuuksien hukkaan heittämistä, tuhlausta, antaa-mennä-meininkiä. Ja minkä takia? Siksi, että on muka sairas, on muka masentunut, on muka sitä sun tätä – siksi, että ei osaa sanoa EI. Ja sitten kun toinen oppii, niin ollaan niin loukkaantunutta ja lyötyä ja onnetonta ja riippuvaista ja täyttä vauvaa. Minä sanon nyt EI. Paluuta ei ole, luottamusta, turvallisuutta, uskoa tai toivoa ei ole. Minun puoleltani rakkautta ei ole. EI. Sana, joka miehen olisi pitänyt sanoa vuosia sitten.

Onneksi en osaa yksikseni raivota heittelemällä esineitä tai rikkomalla tavaroita. Tämä kämppä olisi niin tuhannen päreinä, jos osaisin. Minä vain puhun yksikseni peilille, kirjoitan ja paiskelen viimeisiä kirjoja laatikoihin. Raivon nostattaman adrenaliinin voimalla nostelen ylipainavia laatikoita pinoon ja kuuraan niitä nurkkia, joihin en enää tässä asunnossa mene. Kannan jätesäkillisittäin roinaa joko kierrätykseen tai roskiin. Teen itsestäni vielä valmiimman lähtöön. Raivoan siitäkin, että on viikonloppu, eikä tule postia, joka kertoisi uuden osoitteeni. Ja siitä, että ulkona sataa enkä pääse koirien kanssa rauhoittumaan kävelylle. Ja siitä, etten voi soittaa ystävälleni ja hänen kanssaan manata kaikkia maailman miehiä maanrakoon.