Järjestyy ....

Olen usein sanonut, että asioilla on tapana järjestyä. Usko mokomaan lausahdukseen on viime aikoina horjunut pahasti, mutta tänään alkaa taas näyttää siltä, ettei uskoni sittenkään joudu häpeään. Jotkut asiat näyttävät pitävän tapanaan järjestyä, ainakin kun niiden eteen tekee jotain.

Kävin lääkärillä, joka ei kirjoittanut lisää sairaslomaa. Verenpaineeni on laskenut liki normaaliksi ja pitkään kiukutelleeseen olkapäähänkin löytyi syy. Jonnekin luiden väliin on kasvanut kalkkikiteitä, yli puoli senttiä halkaisijaltaan, ja tohtori määräsi kiteet oitis murskattaviksi. Ei ole kuulemma niin paha toimenpide kuin miltä kuulostaa, paikallispuudutuksessa ja puoli tuntia. Hyvä hyvä hyvä! Operaatiota seuraavan päivän, jonka pitäisi olla sairaslomapäivä, istun jatkokoulutuksessa, mikä taas puolestaan avaa tien tilapäistöille silloin sun tällöin tarpeen vaatiessa. Hyvä juttu. Ja kaiken kukkuraksi pääsen vihdoin huomenna aloittamaan urakkaduunin, josta sovin jo reilu kuukausi sitten. Pelkkä sopimushan ei vielä tarkoita ansioita, mutta huominen kyllä.

Vapise, laskukasa! Minä vielä nitistän sinut, kutistan olemattomiin ja kertakaikkiaan hävitän pois pöydältäni ja mielestäni!

Huomaan, että mielialani on vieläkin hyvin herkkä vaihteluille. Eilen kuulin muutaman epäystävällisen sanan ja vajosin mykkään surkeuteen huolimatta siitä, että tarkoitus oli viettää poikieni yhteistä syntymäpäivää. Vaati todella hurjasti ponnisteluja pitää naama jollain tavalla edes peruslukemilla ja hymyileminen oli aivan ylivoimaista. Illalla kotona koirat olivat tietysti innoissaan, mutta iltakävely jäi kurjan sään takia hyvin lyhyeksi. Päätä särki niin, ettei uni tullut. Kaikki vain parin sanan takia. Tämä päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta lääkäri ja pari puhelua nosti tunnelmat taas aivan pilviin. Mielihyvän adrenaliinipurkauksen voimalla kävin vihdoin ilmoittautumassa koulutukseen ja lopuksi vielä muistin käydä kiristämässä kesärenkaat autossa. Aivan loistava päivä!

Yritän jatkuvasti katsoa itseäni ulkoapäin, tarkkailla ja huomata, mikä asia vaikuttaa milläkin tavalla. Tunnistan jo masennukseni eri vaiheet, osaan hieman ennakoida ja varautua, joten pudotus ei aina ole tuskallisen kova. Silti putoan ja kiipeän, putoan ja kiipeän. Mutta samalla näen sen tapahtuvan, osa minusta on ulkopuolella itseäni joko taputtamassa myötätuntoisesti olkapäälle tai tsemppaamassa. Kuitenkaan sitä ulkopuolista itseäni eivät nämä heilahdukset paljoa kosketa, se jää kylmäksi ja koskemattomaksi. Luulen, että en kuitenkaan haluaisi tämän ulkopuolisen itseni ottavan suurempaa osaa elämästäni. Haluan kokea elämäni ja tuntea sen tarjoamat ilot ja surut, olla läsnä huolimatta siitä, että toisinaan tekee niin kipeää, että haluan lopettaa kaiken. Ulkopuolella oleva minä ei koe kipua mutta katselee sitä, ei naura eikä iloitse mutta kuulee sen, ei pakahdu onnesta eikä murheesta – vain tarkkailee ja korkeintaan arvioi, kuinka sisäpuolinen minä selviää tilanteesta.

Ulkopuolelle meneminen lienee jonkinlainen pakopaikka sekin, jotakin älyllisempää ja analyyttisempaa kuin tunnemyrskyissä ajelehtiminen. En koe syyllisyyttä siitä, että pakenen enkä anna kaiken vain velloa ylitseni. En näe sitä rohkeuden tai sisun puutteena, se on vain pakko. Pakko olla jotain, jossa hengittää. Parempi on olla pakopaikka, jossa järki pysyy mukana kuin pakopaikka pilleripurkista. Ainakin minulle.