Miksi?

Miksi on tärkein kysymys, joka alkoholistin tulee esittää itselleen. Tai ainakin se on tärkein kysymys, johon mieheni pitäisi vastata – eikä hänellä ole kuin yksi ainoa oikea vastaus, ei ainakaan niin kuin minä asian näen.

Miksi välimme ovat kiristyneet aikojen saatossa? Miksi rupesin jossain välissä välttelemään kosketusta? Miksi minun naamani meni nk. norsunvitulle? Miksi lakkasin puhumasta asioistani? Miksi jättäydyin pois monesta tilaisuudesta, jonne hän meni? Miksi menin yksin, vaikka olisin voinut ottaa hänet mukaan? Mistä olemme riidelleet ja mistä riidat juonsivat alkunsa? Miksi olen tuntenut itseni kovin yksinäiseksi ja kumppanittomaksi huolimatta siitä, että minulla on ollut hirmuisesti ”rakastava” mies? Miksi olen hävennyt? Miksi hänen pyrkimyksensä ovat kariutuneet ilman näkyvää syytä? Miksi lähipiiri ei kunnioita häntä, vaikka hän niin luulee? Missä vika, kun hyvätkään ideat eivät toteudu? Miksi häntä kohdellaan niin kovin kaltoin, vaikka hän on omien sanojensa mukaan (ja osin minunkin mielestäni) harvinaisen kunnon mies? Miksi raha-asiat ovat jo pitkään olleet perusteellisesti rempallaan, vaikka töitä hän on tehnyt enemmän kuin laki sallii? Miksi nyt ollaan tässä?

Miksi? Kysymyksen vastaus ei aina ole helposti löydettävissä, se vaatii jatkokysymyksiä, ja niistäkin tärkein on miksi. Kysymys on sellainen, johon mieheni on kieltäytynyt vastaamasta, koska minun vastaukseni tarpeeksi syvälle kaivettuna on selkeästi hänen juomisensa. Ainoa asia, johon olemme molemmat täysin syyttömiä on 1989 tapahtunut asuntokaupan pysähtyminen ja hintojen romahdus. Siitäkin selvisimme, kolhuilla ja kuhmuilla, mutta kuitenkin ja jatkoimme yhdessä. Enkä ole tietääkseni ikinä asiasta lausunut hänelle moitteen sanaa, koska se ei ollut hänen syynsä eikä minun. Kun ihmettelee, että on mennyt huonosti ja että kaikki menee pieleen, on oikeasti syytä pohtia syitä.

Vuosien varrella tietenkin riitelimme, joskus useammin joskus harvemmin, murjotimme ja lopulta teimme sovinnon. Syitä riitoihin oli näennäisesti vaikka mitä, mutta kun lopulta rupesin itse ihmettelemään kahinoitamme, löytyi siksi perimmäiseksi syyksi aina miehen juominen. Kännipäissään hän tuli tehneeksi kerran jos toisenkin jotain älytöntä, josta seurasi jotain muuta älytöntä ja sitten kun taas selvä hetki koitti, hän lähti paikkailemaan näitä hölmöilyjään ja sillä tavalla ”teki turhaa työtä”, koska älyttömyydet jatkuivat helpostikin seuraavan kerran, kun kalja maistui. Asia, jota en koskaan ole ymmärtänyt, on se, että mieheni ei osaa tuntea minkään laista noloutta tai häpeää omasta käytöksestään. Minä ainakaan en ikimaailmassa kehtaisi näyttää naamaani ravintolassa, josta minut on sammuneena kannettu ulos ja penkille on jäänyt iso pissalammikko. Ihmettelen, onko miehelleni kehittynyt alkoholisteilla varsin tavallinen tapa kiistää minkään ikävän tapahtuneen. Luultavasti on.

Viime syksyn ja talven aikana mies jatkuvasti syytti minua ja hapanta olemustani siitä, että hän ei vietä aikaansa kotona ja siitä, että hänen on pakko juoda. Vastasin syytöksiin kysymällä, onko hän ehkä pohtinut, miksi olen niin hapan. Ei vastausta, keskustelu tyrehtyi. Hän vain käski minun katsoa peiliin. Minä katsoin, ja sieltä katsoi takaisin todellakin hyvin äkäisen näköinen ämmä. Miksiköhän olin sellainen, miksi olen tänään tällainen? Miksi-kysymyksiä on paljon. Miksi meillä oli aina rahat vähissä, miksi ruokakaupassakin – silloin harvoin, kun siellä yhdessä käytiin – piti metsästää tarjouksia, mutta aina oli ostoksissa mukana vähintään pari tölkkiä, tavallisimmin six-pack lonkeroa? Miten oli mahdollista, että muutamat vuoden rahakkaimmista työvuoroista tuottivat miehen ansioiksi vain puolitoistasataa euroa ja mahtavat vapaapäivien nukkumiset? Edellisinä vuosina noissa vuoroissa mies tienasi yli puolen kuun palkan.

Kysymykseen, miksi nyt ollaan tässä, ei riitä vastaukseksi sen myöntäminen, että on mokannut ja pahasti, että on jääräpäinen ja tyhmä, että päässä naksahti. On kysyttävä, miksi mokasi, missä asiassa oli jääräpäinen ja tyhmä, miksi päässä naksahti. Minulle on turhaa sanoa, että minun pitäisi miettiä vielä asioita ennen kuin rupean syyttelemään. En ole muuta tehnytkään. Minua on siunattu varsin analyyttisellä mielenlaadulla ja taipumuksella märehtiä asioita kantilta jos toiseltakin. Minun on hyvin vaikea jättää asiaa sikseen ja ohittaa ajattelemisen arvoinen juttu pelkällä pinnallisella kliseellä tai tässä tapauksessa vastasyytöksellä. Ei, asia on avattava, siitä on puhuttava, se on kaivettava pohjia myöten. Ikävä vain, että joka kerta päädyn samaan vastaukseen: Koska mies juo. Eikä mies suostu tällaiseen ongelmien avaamiseen ja ratkontaa. Ehkä siksi, että tietää vastauksen, mutta ei halua tuoda sitä omalle tietoiselle tasolleen.

Alitajunta on mielenkiintoinen kaveri. Siellä voi olla paljon vastauksia valmiina odottamassa sitä hetkeä, kun tietoisuuteen tulee pieni rako. Näin kävi minulle, tiedostamattomalla tasolla oli jo valmistellut itseni tähän irtautumiseen vaikka tietoisesti vielä rimpuilin ja yritin vakuutella itselleni, että jokin mahdollisuus olisi suhteen pelastamiseen. Kuitenkin tietoisen minäni muuriin tuli särö ja sieltä sitten räjähti kokonainen valmis eroskenaario eteeni selkeänä ja johdonmukaisena. En jaksa enkä halua uskoa, että mieheni on niin loputtoman typerä ja tyhmä, etteikö hän sisimmässään tietäisi, mistä kiikastaa. Sen tiedän, että hän keksii mitä tahansa selityksiä, miksi asiat ovat menneet sekaisin tai miksi näitä ”ylijuomisia” on tapahtunut – hän on ollut väsynyt, kaverit ovat tarjonneet, ei ollut syönyt, meni vähän myöhään ja blaablaablaa. Hänellä täytyy olla tieto siitä, että juomisen rajoittaminen jo vuosia sitten olisi säästänyt sekä meidän keskinäistä suhdettamme että hänen omaa olemistaan paljolta pahalta, mutta joku idioottimainen macho-omakuvan säilyttäminen on rakentanut sellaiset harhakuvat hänelle, että tuota sisäistä tietoa ja ymmärrystä ei kertakaikkiaan voi sanoa ääneen, ei edes päästää omaan tietoisuuteensa. Herran pieksut, sitähän pitäisi silloin myöntää, että voisi olla vaikka alkoholismiin päin kallellaan!

No, lienee varsin yleinen ja yhteisesti hyväksytty ymmärrys siitä, että ongelmien ratkaiseminen alkaa tunnustamisesta ja tunnistamisesta. Niin kauan kuin mieheni kieltäytyy näkemästä ongelmiensa syvintä syytä, hän jatkaa valitsemallaan tiellä. Hän syyttää muita, hän pitää känniä normaalisti hyväksyttävänä olotilana, hän katsoo ansainneensa lonkeronsa. Minulle se on aivan sama, en tunne enää vähintäkään myötätuntoa enkä jaksa kiinnostua hänen asioistaan.