Syksyä kohti

Viikkojen kuluessa alkaa kärsimättömyys kasvaa. Minulla ei sinänsä ole mitään hätää, voin olla ja asua ja viihtyä ja tehdä töitäni, eikä minulla ole ulkoista kiirettä muuttaa täältä pois. Silti oleminen toisen kodissa ja oma varsin kapea elämiseni alkaa käydä hermoille. Malttaminen ja odottaminen eivät ole vahvimpia puoliani, mutta toisaalta tämä kesä pakollisena paikallaan pysymisenä on ollut hyvää harjoitusta ja luonnetta kasvattava kokemus. Oikeasti on pakko etsiä hopeareunusta tästäkin asunnottomuuden, kodittomuuden pilvestä. Jos tämä vielä pitkään jatkuu, minusta tulee rauhallisen (?) odottamisen mestari.

Jossain vaiheessa muutto tulee eteen, väistämättä. Täältä ei ole paljoa muutettavaa, pari ikea-kassillista vaatetta, pyykkikorillinen kirppareilta mukaan tarttunutta tavaraa uuteen kotiini, alennusmyynnistä ostettu pikkuriikkinen laatikosto alusvaatteille, ompelukone ja kesän aikana perimäni pieni kirjoituspöytä, joka on todellinen tilaihme. Tavarat mahtuvat pieneen autooni, mutta koirat täytyy viedä jonnekin siksi aikaa. Eiköhän se onnistu toiselle ystävälleni, jossa on myös koira leikkikaveriksi. Pääni pursuaa suunnitelmia ja pakollinen toimettomuus raivostuttaa. Toisaalta moni suunnitelma on muuttunut ja järkeistynyt, kun olen kelaillut eri vaihtoehtoja paremman tekemisen puutteessa.

Niin ihana asia, kuin omaan kotiin muuttaminen onkin, sillä on oma hieman pelottava varjonsa. Vanhempi koirani, yli 14-vuotias dementoitunut ja harmaantunut rakkaani, on vieläkin aivan sekaisin uudesta ympäristöstä. Se on asettunut olemaan, koska toinen koirani ja minä olemme suurimman osan aikaa paikalla. Sillä on oltava koko ajan vähintään näköyhteys toiseen meistä, mieluiten kosketus. Vanhaan päähän ei enää mahdu muuta kuin me vakituisen elinkumppanit, meistä se hakee turvaa. Jos minä ja nuorempi koira olemme pihalla kun vanha neiti herää uniltaan, se aloittaa vinkunalla etsimisen. Kuinka se tulee sopeutumaan jälleen uuteen kotiin? Kuinka sen kalkkeutuneisiin aivoihin saa mahtumaan ajatuksen, että täällä ollaan ja tänne jäädään? Että tämä on myös sen koti ihan siinä kuin minun ja nuoremman koltiaisenkin? Sen huonossa kunnossa oleva sydän voi olla todella kovilla ja aikaa kotiutumiseen tulee kulumaan paljon. Toivottavasti sen jäljellä oleva aika riittää.

Viikot ovat vierineet niin, että toisinaan olen kadottanut ajantajun ja päivät. Kalenterista huomaan, että oho, toissapäivänä piti tehdä tuo ja tämän tekeminen onkin jo huomenna. Puhelin hälyttää kovaan ääneen, kun jokin pakkojuttu lähestyy. Aika oli tulla juhannuksen jälkeen pitkäksi, kun keikkatyö loppui. Onneksi sain kaivettua esiin vanhan rakkaan harrastukseni, käsityöt. Ostin halvimman mahdollisen ompelukoneen ja pengoin kangaskaupan tilkkulaarin mullin mallin. Netistä on löytynyt vaikka mitä jännää ja aika alkoi kulua nopeammin. Oman käden jälki on terapeuttista katsottavaa, omien taitojen elvyttäminen ja mielikuvituksen hedelmien siirtäminen kankaaseen on särkevää mieltä lääkitsevää ja eheyttävää. Pikkusia tarvikkeita, patalappuja, neulatyynyjä, kauppakasseja, kenkäpusseja tarvitsee aina. Niitä olen väkertänyt niin, että kavereillekin riittää. Miksei pari patakintaita konkreettiseksi kiitokseksi tulevasta muuttoavusta?

Tänään on tiistai. Tiedän sen varmasti siitä, että kolkutteleva omatuntoni näiden kirjoitusten suhteen on ihan hiljaa. Vaihteeksi. Huomenna menen elvyttämään vanhaa ammattitaitoani, jotta vihdoin voin ottaa vastaan jo kesän alussa tarjotun työpaikan. Se tulee kummasti avittamaan taloudellista selviytymistäni, samoin toinen keikkatyöni, joka käynnistyy syksyn tullen. Minulla ei ole mitään hätää, eikä tule olemaankaan, kunhan vain pidän itsestäni huolta. Miksi en pitäisi? Uusi elämä alkamassa, uusia haasteita ja kesän aikana kerättyä tervettä järkeä ja hyvää jaksamista. Aika kuluu ja jokainen päivä on nyt minun edukseni.