Maanpaossa

Kutsun tätä aikaa, minkä vietän ystävieni olohuoneessa vieraspatjalla, maanpakolaisuudeksi. Monella tavalla voin samaistua ihmisiin, joilla ei ole omaa kotia, ei kotimaata, ei tarkkaa tietoa omasta turvastaan, ei osoitetta, jota voi sanoa omakseen. Ei välttämättä mitään omaa. Minulla sentään on omaa, tosin ei paljoa käytössäni, mutta jotain täällä ”vieraalla maallakin”. Minulla on koirat, kaksi ihanaa karvaista olentoa, joille minä olen maailmankaikkeuden keskipiste. Niiden katseet, niiden tarve olla lähelläni ja niiden vilpitön ilo jokaisella tapaamisella on kuin kaiku tärkeästä sanasta – koti. Muuten olen melko irrallani, ajelehdin mukavasti autolla työn ja vieraspatjan väliä, tai kuljeskelen kavereiden luona tai ajelen ihan huvikseni rannalle uittamaan ja juoksuttamaan koiria.

Lääkäri on joka kerran käydessäni ehdottanut sairaslomalle jääntiä, koska verenpainelukemani ovat aika hirmuiset ja olkapääni kiukuttelee koko ajan vähän pahemmin. En halua lomalle, tahdon, että minulla on edes jokin järjestys elämässäni, joitakin pakkoja ja aikatauluja, jokin kiinnekohta. Sairasloma olisi tässä kohtaa pahinta mahdollista.

Olen jo aikaisemmin maininnut suunnitelmista syksylle, ja ne alkavat näyttää jotensakin toteuttamiskelpoisilta. En kerro tarkemmin ennen kuin suunnitelmat ovat niin sanotusti betonissa. Nyt on kyse enää muutamasta viikosta, ei enää epämääräisestä ajasta ”sitten joskus kun saan oman asunnon”. Tulen saamaan oman, ei asuntoa, vaan kodin. Kunhan vain aikaa kuluu vielä hetki ja kunhan muutamat asiat järjestyvät. Järjestyminen ei ole minusta riippuvaista eikä sen tiellä enää näytä olevan esteitä. Kunhan vain malttaisin ja onhan se maltettava, koska asioita en voi nopeuttaa.

Koti on tärkeämpi asia kuin ikinä uskoinkaan. Talvella, kun tajusin, että häätö tulee, minulta todellakin katosi maa jalkojen alta. Vanhempieni kuollessa muutama vuosi sitten tunsin seisovani rotkon reunalla ilman, että kukaan seisoi takanani. Siellä oli vain suunnaton musta syvyys, jonne olisin voinut pudota. Ymmärsin, että tämä haara sukuani ja perhettäni on nyt minun varassani, ei ollut enää ketään minusta taaksepäin seuraavaa. Minä olin se taaksepäin viimeinen lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Hienosti tai juhlavasti sanoen perinteiden ja muistojen taakka laskeutui kokonaan minun harteilleni, en voinut enää delegoida sitä kenellekään. Onneksi lapseni eivät ole kovasti museoituneita, he elävät tätä päivää toki kantaen mukanaan kaikkea sitä hyvää ja vahvaa, jota ovat saaneet isovanhemmiltaan. Minun pitäisi olla se hyvän ja vahvan, pitkäkestoisen perhetarinan kertoja heidän lapsilleen. Se tuntui silloin suurelta taakalta, joka kallisti minua kohti mustaa rotkoa. Nyt se on helpottanut ja tilalle on tullut pieni hihittelevä matriarkan poikanen. En tiedä, ehkä sen kuuluukin mennä näin, kun aikuisena menettää vanhempansa.

Kotini on ollut minun turvasatamani. Se oli sitä vielä silloinkin, kun jouduimme muuttamaan miehen nimiin vuokrattuun kaksioon pois rivitalosta ja sen ihanan aurinkoiselta pihalta. Koti on se paikka, jossa voin seisoa vaikka alasti päälläni ja ihmetellä, kuinka tiskivuori kasvaa ylösalaisin ja puhallella villakoiria takaisin sänkyjen alle. Kotini on linnani, se on totta, olkoon se koti kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Minun linnani, jonne voin telkeytyä ja kuvitella, ettei pahaa maailmaa olekaan. Paitsi että koti on tietty paikka, se on myös tunnelma ja mahdollisuus. Tunnelma tulee tutuista, rakkaista esineistä, joita voin koskettaa. Se syntyy kirjakaapista, jonka alahyllyllä on aina ollut ja tulee koko elinikäni olemaan muutama äitini isän vanha kirja ja jonka sivukaappien hienoja lasiovia olen pienestä pitäen oppinut varomaan. Se syntyy omasta Mörkö-mukistani, koska siitä kahvi maistuu kaikkein parhaimmalta. Se syntyy yltiöromanttisista ruusulakanoistani, joita olen käyttänyt vain erittäin tärkeinä öinä. Mahdollisuus avautuu sen myötä, että voin avata oveni ja ottaa ystäväni vastaan ja osoittaa vieraanvaraisuutta. Ja siitä, että oman kotini suojiin voin aina ottaa lapseni ja läheiseni, jotka suojaa tarvitsevat. Mahdollisuus antaa omastani ja samalla saada hyvän tunteen siitä, että voin antaa.

Kun tiesin, että koti menisi alta enkä voisi mitenkään sitä estää, luulin todellakin elämäni päättyvän siihen. Minulta menisi jotain niin perustärkeätä, ettei eläminen enää tuntunut mahdolliselta. Koti oli kirjaimellisesti paikka, johon mahtuivat omat jalanjälkeni ja jossa niiden kuuluisi olla. Minulta ei järkkynyt vain perusturvallisuus tai sosiaalinen status – minulta hävisi maa jalkojen alta ja tunsin syöksyväni siihen mustaan syvyyteen, jossa ei enää edes isä tai äiti olisi ottamassa koppia. Ei ollut ketään eikä mitään. Vain huikea tyhjyys.

Ihmisenä olen sen verran sosiaalinen eläin, että tunsin kotini menettämisen myötä kadottavani myös yhteydenpidon ystäviini. Niin ei onneksi käynyt, mutta yhteydenpito kyllä muutti muotoaan. Enimmäkseen juttelen facebookissa tai tapaan ystäviä kahviloissa tai kävelyillä. Syynä on tietysti myös se, että tämä vieraspatjani on monen kymmenen kilometrin päässä entisistä kotinurkistani. Ja se, että vaikka tämä on koti, tämä ei ole minun kotini enkä niin ollen voi kutsua ketään kylään. En kutsu omia ystäviäni vieraaseen kotiin.

Nyt minua ei saa ymmärtää väärin. Minulla ei ole pienintäkään valittamista tästä koko kesän kestäneestä maanpakolaisuudesta, päinvastoin. Minulla on ollut hieno kesä, koska tämä irrallisuus ja kaukanaoleminen ovat avanneet minulle aivan uusia tapoja ajatella asioita. Olen oppinut arvostamaan ennen niin itsestään selviä asioita, olen joutunut pohtimaan tavallista arkipäivää ilman valmiita tai totuttuja malleja. Olen alkanut rauhoittua ja huomata, ettei elämä loppunutkaan. Se vain muuttaa muotoaan ja jatkaa kukoistustaan. Niin minäkin. Kai. Toivottavasti. Viimeistään syksyllä.