Painolastit

Täytän tänä kesänä 59 vuotta. Se on aika paljon, mutta ei kuitenkaan vielä niin paljoa, että jäisin paikoilleni odottamaan eläkettä ja omia hautajaisiani. Eläkettä odotan, kyllä, vielä 5-6 vuotta, ehkä pidempäänkin. Tämä määrä vuosia on myös niin paljon, että monet pikkuvelvoitteet voi huoleti jättää taakseen – kuten lasten tekemisen, mutta juuri sopivasti, jotta voi poimia seuraavalta sukupolvelta rusinat pullasta, nauttia ja iloita lastenlasten seurasta, hassutella, hullutella ja iloisesti rikkoa kaikkia vanhempien sääntöjä. Tämän ikäisenä voi odottaa saavansa osakseen tiettyä kunnioitusta ja toisaalta voi oikeasti tuntea itsensä nuoremmaksi nuorten ihmisten seurassa. Juuri tässä iässä ikä jää vain numeroksi ja sellaisena varsin merkityksettömäksi. Sanonnan mukaan ihminen on juuri niin vanha kuin minkälaiseksi itsensä tuntee. No, minä en tunne vastaavani stereotypiaa 59-vuotiaasta naisesta.

Kriittinen tarkastelu kokovartalopeilin edessä nakusillani ei puolestaan tue omia tuntemuksiani. Vielä viime kesänä syntymäpäivänäni housut istuivat piukasti pepusta ja paita oli vähän kireällä rintojen ympärillä. Syksyn mittaan housut alkoivat lököttää ja lempifarkkuni vaativat vyötä pysyäkseen paikoillaan. Paidatkin löystyivät ja rintaliivien tursuilu katosi jonnekin. Olen laihtunut melkein 20 kiloa ja se näkyy. Vaatteet päällä tulos on ilahduttava, mutta nakusillaan ei. Rinnat roikkuvat melkein napaan asti, vatsanahka on kurttuinen valuma ja reisien ihosta voisi huoletta poistaa kolmanneksen. Limpun kokoisista käsivarsista on jäljellä huimasti heilahtelevat allit. Peppuani verrattiin vielä vuosi sitten J-Lon peppuun, nyt se on litteä ja muodoton, vain ihoa isoilla poimuilla. Surullista, en enää ikinä näyttäydy missään vähissä vaatteissa.

Iän ja ulkomuodon pohdiskelu sinänsä ei ole kovin syvällistä tai tärkeää, mutta minun kohdallani se on osa sitä perusteellista muutosta, joka elämässäni on tapahtumassa. Haluan vihdoin asettaa kaikki palaset oikeille paikoilleen, jotta minusta tulisi jollain tavoin eheä kokonaisuus. Olen koko ikäni ollut palasia sitä ja palasia tätä. Yhteen suuntaan olen ollut jonkinmoinen äiti, toiseen suuntaan tytär, pariin otteeseen olen yrittänyt kovasti olla sekä vaimo että kumppani. Olen tehnyt töitä erilaisissa ympäristöissä vekkihameisesta valtion virkamiehestä boheemiin vapaaseen toimittajaan. Olen pukeutunut virka-asuihin ja toisaalta pitänyt aamutakkia työvaatteena. Olen säntäillyt suuntaan jos toiseenkin sellaisella vauhdilla, että oma itse on jäänyt jalkoihin.

Ja oman itsen mukana hukassa on ollut oma tyyli niin kotona kuin vaatekaapissakin. Toki osaan erottaa perintönä kulkevan täystammikaluston Ikean lastulevyhökötyksistä, mutta aina on ollut jokin syy jättää oman maun mukainen kalustaminen tarkoituksenmukaisen tai edullisemman ratkaisun tieltä. On ollut joko liian ahdas asunto, lasten tarpeet, rahapula tai vain yksinkertaisesti väsymys keskittyä. Vanhempieni vielä eläessä oli myös huomioitava heidän vaatimuksensa kunnioittaa vanhoja esineitä, joista jokaiseen liittyi jokin tarina. Sisaruksiani eivät nämä museoesineet kiinnostaneet, joten niiden vaaliminen jäi minulle.

Minulla kesti monta vuotta oivaltaa, että voin todellakin tehdä näiden vanhojen tavaroiden kanssa, mitä haluan. Ne ovat minun ja voin kunnioittaa niitä muokkaamalla niistä oman makuni mukaisia ja omaa makuani ja tarpeitani vastaavia. Minun ei enää tarvitse kuunnella ketään eikä tarvitse enää pelätä loukkaavani kenenkään tunteita. Nyt on aika tavaran taipua minun kokonaisuuteeni eikä päinvastoin. Tämäkin oivallus avasi tietä eteenpäin. En halua sälyttää lapsilleni perinnöksi samaa läjää omia muistojani kuin minkä itse perin vanhemmiltani. Minulle oli aikanaan iso ja kipeä asia selata äitini vanhat valokuva-albumit läpi ja hävittää kuvat entisistä tyttöporukoista tai työkavereista, joista en tuntenut ketään. Ne olivat äidilleni tärkeitä ja rakkaita muistoja, minulle ne eivät sanoneet mitään. Jokainen sukupolvi rakentaa omaa maailmaansa ja on hyväksyttävä se, että seuraavalle polvelle minun maailmani voi näyttäytyä kummallisena tai epäkelpona. Luulen, että vanhempani olisivat tukenani tässä ajatuksessa, koskapa kumpikaan ei ole valokuvien tai muiden muistoesineiden hävittämisen tapahtuessa tullut kummittelemaan.

Avioliiton ja yhteiselämän vielä ollessa voimissaan ”oman” kotini rakentamista hankaloitti tietysti sekin, että mieheni toi mukanaan oman elämänsä ja omat tavaransa. Anoppini kuoltua päällemme vyöryi vielä hänenkin lapsuusmuistonsa ja itse asiassa koko suvun kaikki museointia vaativat härpäkkeet. Tietysti ne ansaitsivat samaa kunnioittavaa kohtelua kuin minun tavarani. Jälleen yhteensovittamista ja kompromissejä. Koti oli kokoelma tuttuja ja tuntemattomia muistoja, perinteitä ja tavaroita maustettuna välttämättömillä kalusteilla ilman mitään yhtenäistä tyyliä, joka olisi kuvastanut kumpaakaan meistä.

Ei enää! Nyt olen vihdoinkin tilanteessa, jossa voin ilman mitään tuskia tai tunteita heittää pois kaiken historiallisen painolastin, joka ei ole minulle itselleni henkilökohtaisesti tärkeätä. Kunhan joskus sen oman kodin saan ja kunhan joskus alan siellä laittaa tavaroita paikoilleen, siellä tulee olemaan vain sellaista, mikä on täysin minun itseni näköistä ja oloista, vain sellaista, johon minulla itselläni on jokin mukava suhde ja josta itse pidän. Se tarkoittaa oman mummini poljettavaa ompelukonetta, jolla olen ihan pienenä ommellut nukenvaatteita ja toisaalta se tarkoittaa perintöpeiliä, jonka kolhiintuneet tummiksi petsatut kehykset maalaan railakkaasti 2000-luvulle. Jos lapseni paheksuvat ja kauhistelevat, niin siinähän paheksuvat. Itse teen parhaani pitääkseni suuni kiinni heidän kotiensa suhteen ja samaa edellytän heiltä. Liki kuusikymppisenä minulla on oikeus, lupa ja mahdollisuus vihdoin tehdä ympäristöstäni oman makuni mukainen.

Peilistä katsovalle naiselle teen, minkä voin. Sullon hytisevät ihopoimuni tiukkoihin farkkuihin ja huojahtelen korkeakantaisilla sandaaleilla keinuttaen sitä ruumiinosaa, jota joskus kutsuin pepuksi. Etsin joka päivä uutta harmaata hiusta hellittäväkseni. Minulle saa ihan vapaasti hymyillä, ja tiukkapipo tyttäreni saa huomauttaa, jos hänestä alkaa tuntua nololta kulkea kanssani kaupungilla. Minä alan vähitellen olla ihan oma itseni, kauan kateissa ollut piilohippi kurkistelee kurttujen alta ja iloitsee.