Täytän tänä kesänä 59 vuotta. Se
on aika paljon, mutta ei kuitenkaan vielä niin paljoa, että jäisin
paikoilleni odottamaan eläkettä ja omia hautajaisiani. Eläkettä
odotan, kyllä, vielä 5-6 vuotta, ehkä pidempäänkin. Tämä määrä
vuosia on myös niin paljon, että monet pikkuvelvoitteet voi huoleti
jättää taakseen – kuten lasten tekemisen, mutta juuri sopivasti,
jotta voi poimia seuraavalta sukupolvelta rusinat pullasta, nauttia
ja iloita lastenlasten seurasta, hassutella, hullutella ja iloisesti
rikkoa kaikkia vanhempien sääntöjä. Tämän ikäisenä voi
odottaa saavansa osakseen tiettyä kunnioitusta ja toisaalta voi
oikeasti tuntea itsensä nuoremmaksi nuorten ihmisten seurassa. Juuri
tässä iässä ikä jää vain numeroksi ja sellaisena varsin
merkityksettömäksi. Sanonnan mukaan ihminen on juuri niin vanha
kuin minkälaiseksi itsensä tuntee. No, minä en tunne vastaavani
stereotypiaa 59-vuotiaasta naisesta.
Kriittinen tarkastelu kokovartalopeilin
edessä nakusillani ei puolestaan tue omia tuntemuksiani. Vielä
viime kesänä syntymäpäivänäni housut istuivat piukasti pepusta
ja paita oli vähän kireällä rintojen ympärillä. Syksyn mittaan
housut alkoivat lököttää ja lempifarkkuni vaativat vyötä
pysyäkseen paikoillaan. Paidatkin löystyivät ja rintaliivien
tursuilu katosi jonnekin. Olen laihtunut melkein 20 kiloa ja se
näkyy. Vaatteet päällä tulos on ilahduttava, mutta nakusillaan
ei. Rinnat roikkuvat melkein napaan asti, vatsanahka on kurttuinen
valuma ja reisien ihosta voisi huoletta poistaa kolmanneksen. Limpun
kokoisista käsivarsista on jäljellä huimasti heilahtelevat allit.
Peppuani verrattiin vielä vuosi sitten J-Lon peppuun, nyt se on
litteä ja muodoton, vain ihoa isoilla poimuilla. Surullista, en enää
ikinä näyttäydy missään vähissä vaatteissa.
Iän ja ulkomuodon pohdiskelu sinänsä
ei ole kovin syvällistä tai tärkeää, mutta minun kohdallani se
on osa sitä perusteellista muutosta, joka elämässäni on
tapahtumassa. Haluan vihdoin asettaa kaikki palaset oikeille
paikoilleen, jotta minusta tulisi jollain tavoin eheä kokonaisuus.
Olen koko ikäni ollut palasia sitä ja palasia tätä. Yhteen
suuntaan olen ollut jonkinmoinen äiti, toiseen suuntaan tytär,
pariin otteeseen olen yrittänyt kovasti olla sekä vaimo että
kumppani. Olen tehnyt töitä erilaisissa ympäristöissä
vekkihameisesta valtion virkamiehestä boheemiin vapaaseen
toimittajaan. Olen pukeutunut virka-asuihin ja toisaalta pitänyt
aamutakkia työvaatteena. Olen säntäillyt suuntaan jos toiseenkin
sellaisella vauhdilla, että oma itse on jäänyt jalkoihin.
Ja oman itsen mukana hukassa on ollut
oma tyyli niin kotona kuin vaatekaapissakin. Toki osaan erottaa
perintönä kulkevan täystammikaluston Ikean lastulevyhökötyksistä,
mutta aina on ollut jokin syy jättää oman maun mukainen
kalustaminen tarkoituksenmukaisen tai edullisemman ratkaisun tieltä.
On ollut joko liian ahdas asunto, lasten tarpeet, rahapula tai vain
yksinkertaisesti väsymys keskittyä. Vanhempieni vielä eläessä
oli myös huomioitava heidän vaatimuksensa kunnioittaa vanhoja
esineitä, joista jokaiseen liittyi jokin tarina. Sisaruksiani eivät
nämä museoesineet kiinnostaneet, joten niiden vaaliminen jäi
minulle.
Minulla kesti monta vuotta oivaltaa,
että voin todellakin tehdä näiden vanhojen tavaroiden kanssa, mitä
haluan. Ne ovat minun ja voin kunnioittaa niitä muokkaamalla niistä
oman makuni mukaisia ja omaa makuani ja tarpeitani vastaavia. Minun
ei enää tarvitse kuunnella ketään eikä tarvitse enää pelätä
loukkaavani kenenkään tunteita. Nyt on aika tavaran taipua minun
kokonaisuuteeni eikä päinvastoin. Tämäkin oivallus avasi tietä
eteenpäin. En halua sälyttää lapsilleni perinnöksi samaa läjää
omia muistojani kuin minkä itse perin vanhemmiltani. Minulle oli
aikanaan iso ja kipeä asia selata äitini vanhat valokuva-albumit
läpi ja hävittää kuvat entisistä tyttöporukoista tai
työkavereista, joista en tuntenut ketään. Ne olivat äidilleni
tärkeitä ja rakkaita muistoja, minulle ne eivät sanoneet mitään.
Jokainen sukupolvi rakentaa omaa maailmaansa ja on hyväksyttävä
se, että seuraavalle polvelle minun maailmani voi näyttäytyä
kummallisena tai epäkelpona. Luulen, että vanhempani olisivat
tukenani tässä ajatuksessa, koskapa kumpikaan ei ole valokuvien tai
muiden muistoesineiden hävittämisen tapahtuessa tullut
kummittelemaan.
Avioliiton ja yhteiselämän vielä
ollessa voimissaan ”oman” kotini rakentamista hankaloitti
tietysti sekin, että mieheni toi mukanaan oman elämänsä ja omat
tavaransa. Anoppini kuoltua päällemme vyöryi vielä hänenkin
lapsuusmuistonsa ja itse asiassa koko suvun kaikki museointia
vaativat härpäkkeet. Tietysti ne ansaitsivat samaa kunnioittavaa
kohtelua kuin minun tavarani. Jälleen yhteensovittamista ja
kompromissejä. Koti oli kokoelma tuttuja ja tuntemattomia muistoja,
perinteitä ja tavaroita maustettuna välttämättömillä
kalusteilla ilman mitään yhtenäistä tyyliä, joka olisi
kuvastanut kumpaakaan meistä.
Ei enää! Nyt olen vihdoinkin
tilanteessa, jossa voin ilman mitään tuskia tai tunteita heittää
pois kaiken historiallisen painolastin, joka ei ole minulle itselleni
henkilökohtaisesti tärkeätä. Kunhan joskus sen oman kodin saan ja
kunhan joskus alan siellä laittaa tavaroita paikoilleen, siellä
tulee olemaan vain sellaista, mikä on täysin minun itseni näköistä
ja oloista, vain sellaista, johon minulla itselläni on jokin mukava
suhde ja josta itse pidän. Se tarkoittaa oman mummini poljettavaa
ompelukonetta, jolla olen ihan pienenä ommellut nukenvaatteita ja
toisaalta se tarkoittaa perintöpeiliä, jonka kolhiintuneet tummiksi
petsatut kehykset maalaan railakkaasti 2000-luvulle. Jos lapseni
paheksuvat ja kauhistelevat, niin siinähän paheksuvat. Itse teen
parhaani pitääkseni suuni kiinni heidän kotiensa suhteen ja samaa
edellytän heiltä. Liki kuusikymppisenä minulla on oikeus, lupa ja
mahdollisuus vihdoin tehdä ympäristöstäni oman makuni mukainen.
Peilistä katsovalle naiselle teen,
minkä voin. Sullon hytisevät ihopoimuni tiukkoihin farkkuihin ja
huojahtelen korkeakantaisilla sandaaleilla keinuttaen sitä
ruumiinosaa, jota joskus kutsuin pepuksi. Etsin joka päivä uutta harmaata hiusta hellittäväkseni. Minulle saa ihan vapaasti
hymyillä, ja tiukkapipo tyttäreni saa huomauttaa, jos hänestä
alkaa tuntua nololta kulkea kanssani kaupungilla. Minä alan
vähitellen olla ihan oma itseni, kauan kateissa ollut piilohippi
kurkistelee kurttujen alta ja iloitsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oliko jotain sanomista? Rohkeasti vaan, anna tulla....!