Pääsi itku

Eilen pillahdin itkuun. Kymmenen päivää tiliin ja 6 euroa rahaa. Nälkä. Oikeasti nälkä, sellainen kurniva tunne vatsassa, hienoista vapinaa käsissä ja keskimittaisen aamulenkin jäljiltä jalat kuin keitettyä spagettia. Jääkaapissa puolikas tuoretta kurkkua ja vajaa paketti voita, viimeiset ruishiutaleet kuplimassa puuroksi. Makaronia ainakin viisi pussillista. Kahvia muutamaan pannulliseen, savukkeita vajaa aski. Nälkä. Itku pääsi ja koirat sekosivat silkasta myötätunnosta.

Kolmen viikon kevätloma teki minulle muuten todella hyvää, mutta heiveröisen talouteni se kaatoi ihan täydellisesti, koskapa loma-ajan palkat maksetaan vasta lomakauden päätyttyä. Kodista on tullut entinen koti, nykyisellään se on pahvilaatikkonäyttely. Keittiön kaapeissa ei ole jäljellä kuin ehdottoman välttämättömät rakkaat omat kahvimukini, pari pientä matalaa ja pari keittolautasta. Mehukannu on jääkaapissa ilman mehua, mutta jääkaappikylmä vesi ruokajuomana on parempaa kuin suoraan hanasta. Siivouskaappi on vielä koskematon, lattialla könöttää pölynimurin vieressä korkkaamaton punaviini odottelemassa aikaa parempaa. Suurin osa talvivaatteista on pesty ja pakattu valmiiksi, kesävaatteita en ole vielä halunnut ottaa esille. Olen valmis lähtöön. Olen niin maan perusteellisen valmis.

Puolen kuun palkat kahdesta eri työpaikasta riittivät siihen, että sain maksettua vanhan velan kaupungille, vaihdatettua autoon kesärenkaat ja ostettua kahvipaketin. Pienoinen haaveri käteen tarvitsi jääpussin, joten tilipäivän juhla-ateria oli pyttipannu maustettuna pussillisella pakasteherneitä. Ei hullumpi yhdistelmä. Laskupinoa en saanut pienennettyä, mutta en nyt voi enkä jaksa surra sitä. Tärkeimmät ensin ja tärkein on uusi osoite. Velka kaupungille oli ehdoton este ja sen raivaaminen tieltä raivasi samalla kaiken muun. Tarvitsen oman kodin. Minä ja koirat, ja oveen vain oma nimeni, avain vain minun taskuuni ja kaapeissa vain minun tavaroitani. Se on kaikkien uhrausten ja kaiken muun kurjuuden arvoista.

Eilinen itku sai taas kerran syvän mustan masennuksen nostamaan päätään. Kuinka paljon yksinkertaisempaa olisikaan tehdä lääkekaapin sisällöstä kunnon cocktail, nautiskella se auringonpaisteessa parvekkeella punaviinin kera, rapsutella koiria ja antaa mennä! Loppuisi tämä minun ikäiselleni naiselle täysin ihmisarvoton kitkuttelu. Suurimmaksi pilveksi nousi tietoisuus siitä, että en ole tehnyt mitään väärin, että olen nk. kunnon kansalainen, että yritän olla kiltti ja ystävällinen kaikille, että jollain tavalla kaikkien näiden takia jään aina jalkoihin, jään aina olemaan se päähän potkittu. Että oikeasti minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen, häikäilemätön, epärehellinen, itsekäs ja ehdottomasti vain omaa etuani tavoitteleva. En halua. Jos joskus tuon cocktailin vedän sisääni, haluan tulla muistetuksi tällaisena, hyväuskoisena hölmönä. Että joku oikeasti kaipaisi minua näine ominaisuuksineni vaikka sitten tuumaisikin, että oli oma syyni kun olin niin hölmö. Tiedän kyllä, että masennukseni on pitkäaikainen vaiva, josta ei toivuta hetkessä eikä ehkä ihan omin voimin. Tämä oli taas pudotus takaisin sinne pimeyteen ja taas sieltä on jotenkin rämmittävä ylöspäin.

Luultavasti olen tehnyt joskus jotain oikein, koska muuten ei universaalin oikeudenmukaisuuden nimissä voi olla mahdollista, että elämässäni on ystäviä, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä ja tulla tueksi silloin, kun sitä tarvitsen. Eilen hän taas teki sen, kysyi ja auttoi. Illalla kävin työmatkan yhteydessä kaupassa ja menin nukkumaan ilman kurinaa vatsassa. Iltalenkin jälkeen koirillakin oli pitkästä aikaa namihetki ja lopulta nukuimme kaikki kolme yhdessä mykkyrässä.