Tekstareita

Aviomies päätti avata keskustelun tulevan ex-vaimonsa kanssa. Tekstarilla tuli kysymys, kuinka kauan ”näytelmää” pitää jatkaa? Hyvänen aika, mies ei kertakaikkiaan ymmärrä, että tämä on oikeata elämää, ei näytelmää, ei kiukuttelua, ei ohimenevää kriisinpoikasta. Ei ymmärrä eikä ehkä haluakaan ymmärtää.

Halusin saada sanottua joitain asioita, kysyttyä jotain, joten vastasin. Lopulta miehen viestit olivat pelkkää itsesääliä tirsuvaa ruikutusta ja kaiken vastuun sysäämistä minulle tyyliin ”elämäni on sinun käsissäsi”. Tekstasin moneen kertaan, että hänellä on itsellään vastuu omasta elämästään, että hän itse on tehnyt päätöksensä ja valintansa ja että hänen tulisi sitten pysyä niiden takana. Viestien takana oli peiteltyjä viittauksia itsensä tappamiseen, joihin ei kuitenkaan ole halua, koska ”tahtoo nähdä poikansa menestyvän paremmin kuin isänsä”. No, se ei ole pojalle vaikeata.

Kummallisesti miehen suhtautuminen pomoonsa on muuttunut hiljalleen entisestä kaveruudesta vihamieliseksi vihjailuksi ja uhkailuiksi. Eräässä ryöpytyksessä muutama viikko sitten mies uhkaili pomoaan vaikka millä ammattialan yhdistyksellä aina edesmennyttä Itellaa myöten. Nyt tuli mukaan jo verottajakin muka-kiinnostuneiden listalle, joiden puoleen mies kääntyy, jos ei rahaa tilille ala tulla ja vikkelään. En ole mielenterveyden tai -sairauden ammattilainen, mutta nyt ei kaikki todellakaan ole kohdallaan. Ehkä kyse on vain siitä, että mies on tottunut saamaan kaiken helposti, koska pomokin on päässyt helpommalla, kun on mukautunut miehen vuosien varrella tekemiin kupruihin, kuten ylimääräisiin krapulapäiviin, tilitysten kähmimisiin, vippeihin ja niiden maksamatta jättämisiin. Nyt kun näiden asioiden sietämisessä tuli raja vastaan, niin sitten ollaan vihaisia.

Miehen vieno vihjaus minun henkilööni ei tuottanut hänelle toivottua tulosta eikä viittaukset elämän laadun huonouteen saaneet aikaan muuta kuin selvityksen siitä, että hän on itse vastuussa elämästään. Minä en suostu säälimään enkä tuntemaan myötätuntoa vastoinkäymisten vuoksi. Minä en suostu olemaan syyllinen hänen ahdinkoonsa enkä siihen, etten olisi sitä huomannut tai siihen reagoinut. En.

Kysyin asiallisesti, onko hänellä mitään suunnitelmia tavaroidensa suhteen häätöpäivän koittaessa. Vastaus oli, että minun pitäisi kysyä pomoltaan, koska hänen elämänsä on pomon ja minun käsissä. Katsooko mies olevansa holhouksessa ja pomon olevan kaikilla tavoilla velvollinen huolehtimaan hänen hyvinvoinnistaan?

Missä on se mies, joka vielä tammikuussa vakuutti, että 800 euroa vuokranantajalle tulee hoidettua emmekä joudu häätöuhan alle? Tosin silloin oli tilanne jo hänen kohdallaan täyttä vauhtia menossa alaspäin enkä ottanut vakuutteluja ihan todesta. Mutta missä on se mies, jonka käsiin minä kerran kauan sitten riemumielin annoin oman ja lasteni elämän? Se mies, jonka hyväntuoksuiseen syliin painauduin ja jossa minulle soi koko universumin loistava sinfonia? Viimeinen näköhavainto siitä sylistä oli kusen kastelema sängyssä röhnöttävä haiseva olento, jolla ei ollut minulle mitään sanottavaa. Kehitys on ollut pelottava – ällöttävä. Jos muististani olisivat häipyneet ne upeat, ihanat hetket suhteemme alkuajoilta, en ehkä tuntisi oksennuttavaa inhoa nyt. Ne eivät ole häipyneet.

Mies jatkoi tekstittelyä nyt aamulla viittaamaalla perhehistoriaani, ihmisiin, joita hän ei ole koskaan tuntenut. Vastasin halpamaisesti, myönnän, viittaamalla hänen omiin sanoihinsa ja kertomuksiinsa omasta isästään. Vastuun pakoilijoita molemmat, toinen makean elämän ja nuoremman naisen perään, toinen juomiseen. Upeata! Muistan, kuinka mies itse arvosteli isäänsä ja painokkaasti sanoi, että käyttää isäänsä mallina siitä, kuinka hän missään tapauksessa ei halua toimia.

Mies sanoo rakastavansa minua yli kaiken. Siinähän rakastaa, se on ihan toinen juttu. Se on hänen päänsärkynsä, ei minun.