Avioliitto

Avioliitto on juridisesti pätevä sopimus kahden aikuisen ihmisen välillä. Avioliiton solmimiseen liittyvät lupaukset ikuisesta rakkaudesta ja keskinäisestä kunnioittamisesta, kuuliaisuudesta, uskollisuudesta jne. ovat rumasti sanottuna romanttista roskaa, joita suurin osa avioliiton solmijoista ei ajan kuluessa noudata. Aviomiehen eilen iltapäivällä ja illalla jatkama tekstittely johti lopulta kysymykseen, enkö pidä edes avioliittoamme pyhänä. Juridiikassa ei ole mitään pyhää, sopimukset voidaan korvata toisilla sopimuksilla. Olemassaololtaan kyseenalainen yläkerran isäntä tuskin enää jaksaa innostua solmittavista tai purkautuvista avioliitoista, luulisi tässä maailman tilanteessa olevan herralla tärkeämpääkin pohdittavaa.

Ei, en pidä omaa enkä muidenkaan avioliittoa pyhänä. Avioliiton perusidea luvata jollekin kolmannelle osapuolelle ikuista rakkautta on järjetön. Tunteitaan ei voi pakottaa, rakkaus syttyy, elää, kukoistaa, mutta hoitamattomana vähitellen kuihtuu ja kuolee pois. Rakkauden voi järkeistää, sen mukaisesti voi käyttäytyä, itseään pettämällä voi vakuutella rakkauden olevan ikuista, mutta jos sisäistä paloa ei ole, sitä ei ole. Muu on näytelmää, showta, petosta. Avioliitto voi toimia, jos se perustuu enemmän luottamukselle, kumppanuudelle ja halulle elää yhdessä, kuin jollekin niin arvaamattomalle ja kuitenkin hallitsevalle asialle kuin mitä rakkaus on. Toki jotkut rakastavat toisiaan loppuun asti, WOW, mutta se tuskin johtuu avioliitosta. Eiköhän kyse ole enemmänkin aidosta tunteesta, jota on hoidettu ja hellitty.

Avoliitto on eri asia. Mieheni ja minä elimme yhdessä 17 vuotta ennen kuin menimme naimisiin. Se oli rehellisempää ja aidompaa kuin tämä virallinen liitto. Avoliitto on liitto, jossa ollaan, koska siinä halutaan olla, ei siksi, että on tullut jollekulle luvattua. Avoliiton purkamisen helppous on tälle tahtoaspektille hyvä vastapaino – liitosta ei lähdetä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista, koska siinä halutaan olla. Avioeroon kuuluva kuuden kuukauden harkinta-aika ajaa samaa asiaa. Sitä oikeasti pohtii, mitä haluaa, jos on oivaltanut laittaa eron vireille silloin, kun vielä asiat ovat korjattavissa. Minun kohdallani näin ei ole – alitajuntani tai mikä lie oli jo valmistellut kaiken. Minun tarvitsi vain avata silmäni ja nähdä oma tilanteeni. Kuusi kuukautta, joista on neljä jäljellä, tuntuu tarpeettomalta kidutukselta.

Aviomiehen eilinen tekstittely jatkoi kärjistetysti samaa ruikutuslinjaa maustettuina uhkavaatimuksilla minun välittömästä lähdöstäni asunnosta, jonka vuokrasopimuksessa on hänen nimensä jos en halua häntä osaksi elämäni iltaa. Kuinka runollista! Ilmoitin muuttavani kun minulle sopii ja että ehdottomasti en halua häntä takaisin elämääni. Useaan kertaan. Seurasi sitten lisää valintoja, jotka minun pitäisi tehdä hänen puolestaan. Elämä tai arkku! Vaikka kuinka kovasti kaksi aikuista olisi pari, niin ei tuollaisia asioita työnnetä toisen niskoille, vielä vähemmän nyt, kun todella tunnen olevani irti hänestä. Kömpelö yritys jälleen laistaa oma vastuu omista tekemisistään. Olen kasvattanut kolme lasta aikuisiksi, olen kantanut vastuun heidän valmistautumisestaan omaa elämää varten – ja olen onnistunut. Liki kuusikymppistä miestä en enää kasvata. En ole hänen äitinsä, en enää vaimonsa, en vuosikausiin kumppani. Tästä eteenpäin olen vapaa, eikä sitä vapautta rajoita mikään tekstitetty uhkailu tai tunteellinen kiristys.

Ai niin, hän edelleen rakastaa minua yli kaiken,