Sairastuminen?

Sain eilen surullisen viestin erään yhteisen ystävämme sairastumisesta. Tiedän, että tälle ystävällemme on mieheni juopottelu ollut todella kova paikka ja hän on kantanut suurta huolta asiasta. Vuorotellen huolta ja vuorotellen ollut vihainen, koska hän samoin kuin minä ja moni muu, näkee hienon ihminen tärvelevän niin itsensä kuin kaikki avoimet mahdollisuutensakin. Ystävämme on ollut upeasti sekä minun tukenani että mieheni tukena sen vähän, mitä tukea hänelle on voinut antaa. Nyt kävivät niin stressi mieheni puolesta kuin moni muukin huoli ylivoimaiseksi kantaa ja korvien välissä kävi pieni – onneksi vain pieni – napsahdus. Toivon sydämeni pohjasta, että nyt minusta riittää tukea sekä hänelle että hänen läheisilleen, jotka näiden myllerrysten aikana ovat tulleet lähelle minuakin. Uskon lujasti, että kaikesta voi selvitä, kun jaksaa luottaa parempaan ja osaa jakaa omasta jaksamisestaan. Ystävämme toipuu, aivan varmasti.

Uutinen sai minut ihmettelemään itseäni. Mikä minussa on vikana, kun ei oikein mikään tunnu kaatavan minua? Stressitasoni täytyy olla todella korkea, kun laskee yhteen kaiken sen, mitä tällä hetkellä minulle tapahtuu. Avioero, jota en halunnut, mutta jota en voi välttää. Täydellinen pesäero mieheen, joka olisi voinut olla minulle se ainoa oikea. Jonkinmoinen altruistinen huoli miehen tulevaisuudesta. Toinen muutto vuoden sisällä, tällä kertaa pakkaaminen ja tavaroiden lajittelu täysin yksin ilman sitä toista, jonka tavaroita myöskin pakkaan. Tietämättömyys ja epävarmuus siitä, minne muutan, mistä saan uuden kodin. Rahavaikeudet, tyhjä jääkaappi ja nopeasti vajeneva koiranruokapussi, kasvava pino laskuja, joiden eräpäivät huutavat hoosiannaa ja joille en voi tehdä mitään. Keskeneräinen taistelu äärettömän hitaasti jauhavia päiväraharattaita vastaan. Vanhan koirani viimeisten aikojen katseleminen ja tarkkailu, koska on aika tehdä lopullinen päätös. Kalvava ja kasvava suru lapsuudenystäväni hitaan hiipumisen vuoksi. Verenpaine, joka ei laske millään, paha huimaus ja jatkuva päänsärky, johon ei mikään särkypilleri tehoa. Masennusoireiden toistuva tunnistaminen ja niitä vastaan kamppaileminen. Huolehtiminen siitä, että lääkekaapissa on tarvittaessa ulospääsy kaikesta. Ruokahaluttomuus ja laihtuminen.

Ylläoleva on luettelo vain kaikesta siitä, mitä on tullut koettua vuodenvaihteen jälkeen. Entiset murheet ja menetykset ovat kaiken uuden taustalla, käsittelemättöminä mutta ei unohdettuina. Miksi minun päässäni ei napsahda? Miksi minä en ole saanut sydänkohtausta tai aivoinfarktia tai muuta modernia sairauskohtausta? Miksi on kuin en tuntisi mitään? Olenko oikeasti niin tunneköyhä, ettei mikään enää hetkauta? Olenko kylmä ja välinpitämätön? Olenko fatalisti, joka uskoo kaiken menevän, niin kuin pitää, hermoilinpa siitä tai en? Tämä on hämmentävää. Tämän ei pitäisi olla näin, ei ainakaan jos on telkkarisarjoja tai naistenlehtiä uskominen. Miksi en itke, miksi en revi hiuksiani tai hakkaa päätäni seinään? Miksi vain olen ja elän, kuin tämä olisi jokapäiväistä leipää? Olenko ehkä niin tärähtänyt, etten itse sitä huomaa?

Vai onko niin, että kaikki tunteet ovat lukkiutuneet pakon edessä jonnekin syvälle sielunelämäni syövereihin, koska niiden mukaan eläminen tässä tilanteessa ei johtaisi mihinkään, mikä millään tavalla edistäisi mitään? Onko minulla stressiä vastaan niin vahvat defenssit, että en tämän kummemmin fyysisesti reagoi? Voiko olla niin, että kun tilanteet ovat tästä tasaantuneet ja elämäni jatkuu toivottavasti tasaisempana ja rauhallisempana, niin sitten koko varastoitunut tunnesekamelska vyöryy ylitseni ja jälkijättöisesti sitten poden niin infarktit kuin eromasennuksen kuin kaiken muunkin asiaankuuluvan, joka nyt loistaa poissaolollaan? Sopisi jotenkin minulle muutenkin ominaiseen aikasytytykseen.

Nyt menen päivä kerrallaan, teen sen, mikä pakko on ja odotan seuraavaa päivää. Pidemmälle en katso, koska en tiedä, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Onneksi on koirat ja onneksi on ystäviä. Ja kevät.