Väliaikapäivitys

Alan olla todella kärsimätön. Kaikki sujuu liian hitaasti, vaikka itse yritän miten päin tahansa kiirehtiä ja toimia nopeasti.

Mies ei ole edes käynyt kotona yli viikkoon. On vierähtänyt kuukausi siitä, kun viimeksi edes vilaukselta näin hänet. En kaipaa, ei ole ikävä, mutta oikeasti ihmettelen, kuinka, millä ja missä hän tulee nykyisellään toimeen. Minun on helpompi pakata tavaroita ja lajitella kaikkea. Pitäisikö olla oikeastaan kiitollinen siitä, ettei ole mitään suuria riitoja eikä kyynelehtimisiä? Mies tekee tämän minulle kovin helpoksi, jos nyt eroaminen koskaan voi olla helppoa.

Kuulin – jälleen tietysti parin mutkan kautta – että miehellä on tapana istua aamupäivät paikallisessa kaljakuppilassa lukemassa päivän lehtiä. Niinpä vaihdoin koirien ulkoilulenkin myös aamupäivällä kiertämään aivan toista kautta. En halua vahingossa törmätä häneen, en valmistautumatta ilman, että tarkasti tiedän, mitä sanoa ja mitä haluan hänen ymmärtävän. Luulen ja pelkään, että todellisuudentaju on karannut eikä hän täysin ymmärrä, mikä tilanne on. Etenkin hänen kohdallaan se on todella huono.

En tiedä, itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan miehen suunnitelmista tai ajatuksista siitä, kuinka hän elämänsä vastaisuudessa järjestää. Pahoin pelkään, että hän luottaa niihin kuvittelemiinsa saataviin ja niiden tuhansien eurojen avulla palauttaa elämänsä jotensakin entisiin uomiinsa. Tämä tarkoittaa kotia ja työntekoa. Ehkä hän jopa kuvittelee, että avioliittomme palaa sellaiseksi, millaiseksi hän sen jätti, että minulla on vain joku pahempi kiukuttelupuuska päällä ja että kun hän kunnollisen aviomiehen tavoin on hoitanut asiat järjestykseen, minunkin äksyilyni laantuu. Ja että avioelämä palautuu kaikilta osiltaan. Tiedän mieheni olevan luonteeltaan ikuinen optimisti, joten en ollenkaan ihmettelisi, vaikka hänen toiveajattelunsa kulkisi tuohon malliin.

Todellisuus tulee lyömään ja se tulee lyömään armottomasti. On ankaraa todellisuutta, että mitään tuhansien saatavia miehellä ei ole eikä mitään mahdollisuuksia edes asianmukaisia väyliä pitkin yrittää periä niitä. On yhtä kovaa faktaa, että aika tässä osoitteessa on käymässä vähiin. Nyt mennään viidettä kuukautta maksamatta vuokraa, joten on selvää, että asuminen ei voi enää pitkään jatkua edes setelitukkoa heiluttelemalla. Vuokrasopimus on miehen nimissä, joten mies tulee piakkoin saamaan häädön. Minä lennän ulos siinä sivussa, jos en asuntoa sitä ennen saa. Häädön toimeenpano tarkoittaa viranomaisia kantamassa tavaroita ulos asunnosta ja lukkojen uudelleensarjoitusta. Tämä on karua, mutta todellista. Häätö, ulosotto ja lukuisat merkinnät luottotiedoissa tarkoittavat alkoholisoituneelle, työtä tekemättömälle miehelle sitä, että asunnon hankkiminen on lähes mahdotonta.

En oikein jaksa uskoa, että mies olisi täydelleen sisäistänyt ylläolevan ja ryhtynyt varautumaan siihen. Olen pakannut hänen tavaroitaan ja kerännyt pahvilaatikot yhteen isoon läjään, mutta itse muuttaessani en niitä mukaan ota. Sääli vain, jos kaikki päätyy kaatopaikalle, sanoo sisäinen kierrättäjäni. Aikuisen miehen on otettava edes jostakin vastuu, vaikka sitten vain maallisesta mammonastaan.

Miehestäni on tehty muutama silminnäkijähavainto, joiden perusteella hän ei ole kulkenut alkukevään läpi pelkkä fleece-takki päällä. Muutenkin helposti tunnistettava hahmo on saanut lisävarustuksekseen kirkkaankeltaisen takin. Eipä ole sattunut minun silmiini. Mitä siellä alla on, sitä en halua edes ajatella. Kukapa haluaisi pohtia epämääräisissä oloissa piehtaroivan miehen pari viikkoa käytettyjä kalsareita. Hyi!