Selväjärkisesti

Olen pari viikkoa pohdiskellut toistaiseksi viimeistä käyntiäni työterveyspsykologin luona. Halusin itse sen olevan viimeinen, koska jotenkin tunnen selättäneeni masennuksen sekaisen ahdistukseni. Psykologi oli samaa mieltä, sanoi minun olevan melko hyvässä tasapainossa ottaen huomioon tilanteeni ja sen, kuinka yksin pyristelen niin omia tunteitani kuin ulkoisia tekijöitä vastaan.

Mieltäni jäi kaihertamaan psykologin ymmärryksen sävyttämä lausahdus siitä, että minussa on vielä paljon kiukkua jäljellä. Tunteeni eivät ole täysin turtuneet tai kuolleet. Kiukku ei ole samaa kuin katkeruus, mikä on hyvä asia. En halua olla katkera, en miehelleni, en yhteiskunnalle, en parempiosaisille, en kenellekään. Katkeruus on sukua kateudelle ja se on pahinta myrkkyä, jos haluaa ylläpitää jollain tavalla myönteistä elämänkatsomusta. En halua myrkyttää omaa mieltäni, koska jos sen sallin tapahtuvan, levitän samaa myrkkyä läheisiini ja myrkyttyneet ihmiset eivät ole mukavia. Katkerat ja kateelliset ihmiset karkottavat toiset ympäriltään, tai ainakin ne, joiden elämää ei hallitse jatkuva altavastaajan asemasta vertaileminen toisten parempiin tai suurempiin saavutuksiin. En tahdo läheisteni alkavan vältellä minua. Vielä vähemmän haluan kohdata katkerat silmät peilissä.

Kiukku voi olla ja minun kohdallani varmaan onkin oikeutettua. Minä en totta vieköön ole ansainnut tällaista kohtelua mieheltäni. Ei ole oikein, että hän jätti minut yksin tähän sotkuun, lähes kestämättömään taloudelliseen, sosiaaliseen ja emotionaaliseen ahdinkoon – olkoonkin, että minä otin sen ratkaisevan, lopullisen askeleen hakemalla avioeroa. Tosiasiassa hän on jättänyt minut joka kerran lähtiessään ryyppäämään tai vielä tiukemmin tulkiten, joka kerran ottaessaan lonkeron tai oluen tietäen sen olevan minun tahtoni vastaista. Minulla on lupa tuntea kiukkua, minä saan olla vihainen ja äkäinen. Epänormaalia tai ehkä jopa sairasta olisi, jos en olisi. Kiukku voi olla hyvinkin eteenpäin vievä tunne, kiukku voi olla juuri se lisävoiman lähde, jota tarvitsen jaksaakseni. En saa sotkea kiukkua vihaan, haluan olla kiukkuinen mutta en tahdo vihata. Enkä usko että vihaan. Minulla ei riitä energiaa siihen.

Tyttäreni käski minun kysyä, olenko täysin tärähtänyt, kun en tunne mitään enkä edes suostu fyysisesti sairastumaan, mitä nyt vain laihdun. Kysyin, ihan näillä sanoilla ja vastaus oli helpottava. En ole tärähtänyt, seonnut, narahtanut. Olen vain elänyt rakkauden pikkuhiljaa loppuun ja samalla aikaa alitajuisesti valmistanut itseäni eroon. Sisimmässäni asia on ollut selvä jo kauan, ehkä kauemmin kuin uskallan ajatellakaan. Puuttui vain se lopullinen pieni sysäys, se että sanoin sen ääneen. Minä lähden, minä eroan, minä en enää jatka tätä avioliittoa. Se siitä, selväjärkisesti.

.........................

Ylläolevan kirjoitin viime viikon lopulla. Nyt tilanne on toinen.