Sunnuntaiaamu

Kello on puoli seitsemän aamulla, on hyvin hiljaista, mutta minua ei nukuta. Olen varmaan liian innoissani, koska jokainen täällä uudessa kodissani nukuttu yö on ollut katkonainen. Minulla on ihanan pehmoinen patja keskellä makuuhuoneen lattiaa, puhtaat lakanat ja rakas koiruus jaloissani, mutta uni ei vain tule ja tultuaan ei pysy. Unikuvat ovat sekavia ja vaihtelevat lapsuudenmaisemista siihen tuskalliseen hetkeen, jolloin kiharainen vanhukseni nukkui sylissäni pois.
Luulen, että kyse on jostain alitajuisesta purkautumisesta. Tiedän, että minulla on paljon selvitettäviä asioita mieleni sopukoissa, paljon surtavaa ja paljon rakennettavaa. Vaikka olenkin pureksinut avioliittoani ja yrittänyt saada asioihin tolkkua, kahdenkymmenenseitsemän vuoden yhteinen historia kulkee mukanani koko lopun elämääni. Kannan sitä miestä sydämessäni enkä ehkä koskaan tule menemään tästä kuluneesta vuodesta ns. yli. Outoa kyllä, hänestä en näe unia.
Huomenna tulee muuttokuorma.Koko asunto on kertaalleen maalattu ja tänään vedetään vielä toinen kerros, jotta makuuhuoneen harmaasta tulee tasainen ja olohuoneen valkoisesta puhtaan sijasta häikäisevä. Saan ruokapöydän keittiöön, jotta oikealla kahvinkeittimellä keitettyä kahvia ei enää tarvitse juoda seisaaltaan. Saan television paikoilleen eikä uutisia tarvitse enää etsiskellä tabletilta.
Olen onnekas ja kiitollinen. Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden apuun olen voinut luottaa, nyt viimeisimpänä historian hämäristä nousi kaveri, jolla on hyppysissään taito väkertää lamppuja kattoon olivatpa ne sokeripalallisia tai eivät, ja koko viikonloppu budjetoituna minun remonttiini. Koko vaikean talven ja kevään ja kesän rinnallani kulkenut ystävä pakkasi eilen omien murheidensa keskeltä tyttärensä mukaan ja tulivat luokseni heiluttamaan maalaustelaa. Tänään tulevat tyttäreni, vävyni ja poikani antamaan viimeisen silauksen. Olen onnekas.
Kävin välillä ulkoiluttamassa koiran ja tutustumassa jälleen uuteen ilmansuuntaan. En tiedä, kumpi on parempaa, uusien polkujen löytäminen vai tutussa ja turvallisessa ympäristössä viihtyminen. Viime tammikuusta alkaen olen tenhyt melkein pelkästään uusien polkujen raivausta, mutta ilmeisesti intoa siihen riittää vielä. Nyt olen tullut perille, en ehkä lopullisesti, mutta pitkäksi aikaa ainakin. Olen kotona.